Rivien välissä

Siitä on nyt tasan viisi vuotta ja kaksi kuukautta. Muistan kirkkaasti sen hetken, kun uskalsin kiivetä ensimmäisen kerran yläköydellä Oregonin yliopiston kiipeilyseinän yläreunaan, kahdeksaan metriin saakka. Jokin loksahti.

Nyt, viisi vuotta myöhemmin, kolmenkympin kynnyksellä (siis mitä!), muistelen hymyillen kaikkea mitä Oregoniin muuttaminen ja sen myötä kiipeily on tuonut minun elämääni.

Jokaisen kirjoittamani jutun ja julkaisemani kuvan taakse kätkeytyy tarinoita, jotka olen jättänyt kertomatta. Eikä kaikesta tarvitsekaan kertoa, mutta haluan, että tämä blogi on minun elämäni näköinen. Siispä kerron teille nyt ne tarinat, jotka ovat jääneet rivien väliin. Yksi kerrallaan. Aloitan vaikeimmasta. Tarinasta, jonka vuoksi tämä blogi jäi melkein vuodeksi.

Amerikassa tapasin puolisoni. Me jaoimme rakkauden kiipeilyyn. Hän teki töitä vuorilla, minä opiskelin Tampereen yliopistossa. Elimme neljä vuotta elämää kahden kodin välillä. Toinen Amerikassa, toinen Suomessa.

Arkeni koostui kolmen kuukauden jaksoista: intensiivisistä työrupeamista, joiden aikana säästin reissurahat ja kiipeilyreissusista, joista kirjoitin. Rakastin elämääni yli kaiken.

Ilon taakse kätkeytyi kuitenkin se raaka todellisuus, joka pakotti  minut vaikeiden valintojen eteen.

Harkitsin muuttavani pysyvästi Amerikkaan. Myöhemmin suunnittelimme muuttoa Suomeen. Otimme vakavia askelia, jotta voisimme olla yhdessä huolimatta välimatkasta ja Amerikan kankeasta maahanmuuttopolitiikasta.

Perhe. Ystävät. Missään ei tuntunut kodilta, mutta kaikkialla missä asuin, asui ikävä.

Luonani asui myös pelko, jonka siskoni puki kauniisti sanoiksi. Miten voin kieltää toista hengittämästä? En voi. Pelko siitä, että vuori vie puolisoni, on hyväksyttävä. Tai on päästettävä irti.

Kesällä 2016 jätin hyvästit hänelle. Se lopullisuus ja ehdottomuus, mikä meidän eroomme liittyy tekee minut vieläkin surulliseksi. Vaikka tiedän, että meidän molempien on parempi näin.

Kotini on Tampereella. Ikävä ei ole muuttanut luotani pois, mutta ei sen tarvitsekaan. Se tuo mukanaan muistoja, jotka saavat minut hymyilemään.

Kirje siskolta

Kun rakastaa kiipeilijää, pelkää.

Me istuimme vuosia vierekkäin siinä samassa vanhassa nojatuolissa. Siinä me olimme turvassa, meidän pienessä maailmassamme. Siihen maailmaan ei mahtuneet pelot eikä surut. Mutta mikään ei kestä ikuisesti. Jokainen meistä kasvaa aikuiseksi. Myös me.

Mutta kun sinä lähdet kauas, palaan siihen hetkeen, siihen samaan vanhaan kauhtuneeseen tuoliin, jossa me molemmat olemme turvassa. Tuudittaudun sen vanhan tuolin tuoman tuoksun rauhallisuuteen. Ja tiedän, että olet vahva. Toivon, että se riittää. Tiedän, että olet taitava. Toivon, että se pitää sinut turvassa.

Ei voi kieltää toista tanssimasta, jos itse rakastaa sitä yli kaiken. Ei sillä pitäisi olla merkitystä, tanssitko lattialla vai seinällä, jalat maassa vai ilmassa. Mutta kun rakastaa kiipeilijää, pelkää.

Emma ei harrasta kiipeilyä. Emma on kiipeilijä. Emma kiipeilee vuoria, märkiä kallioita, tunteja putkeen, yöllä, väsyneenä, kaukana kotoa ja aina vain korkeammalle.

Kiipeily on kasvanut osaksi Emman identiteettiä. On ihanaa nähdä, kuinka toinen on löytänyt itsensä ja oman paikkansa juuri siitä, kädet verillä halkeamassa, haastaen itseään, uhaten painovoimaa, kallion kanssa tanssien, selviytyen voittajana.

Kun rakastaa kiipeilijää, pelkää.

Pelon kanssa oppii elämään. Se tulee helpommaksi, tiedottomuus siedettävämmäksi, luottamus toiseen vahvemmaksi. Toisen onni tekee sen sen arvoiseksi. Pelko on silti läsnä. Koska silloin kun sinä lähdet, se ottaa paikkasi. Se hiipii mieleen hiljaisuuden vallitessa ja tekee pesänsä minun sydämeeni.

Olethan siis aina varovainen, pysythän aina turvassa. Jos sinun joskus tarvitsee tippua, ethän tipu korkealta. Paikataan pienet haaverisi ja puhalletaan yhdessä pois mustelmasi. Ole onnellinen ja elä unelmaasi!

Sinä olet minun kallioni. Emma, rakastan sinua.

pikkusisko

22.12.2015

 

WP_20150719_01_43_40_Pro