Olen ohjannut ja opettanut kallio- ja jääkiipeilykursseja aktiivisesti kausityönä noin viisi vuotta, mutta päätoimisesti työskentelen Tampereen Kiipeilykeskuksessa. 2017 valmistuin kalliokiipeilykouluttajaksi ja kolme vuotta sitten kerroinkin teille koulutusputkesta tässä kirjoituksessa.
Kuten rivien välistä saatoit kenties jo lukea, en ole kokenein kiipeilykouluttaja, jos kokemus määritellään pidettyjen kurssien tai takana olevien työvuosien määrällä. Olen kuitenkin taitava työssäni ja monen muun asian mennessä pieleen tänä keväänä (koska korona), tämän asian oivaltaminen on ollut minulle todella tärkeä juttu ja antanut voimia haastavana aikana.
Kaksi asiaa on vaikuttanut erityisesti tähän oivallukseen. Ensinnäkin kesäkuussa sain arvokkaan palautteen apuohjaajaltani trädikurssin jälkeen. Ihan ensimmäisiä trädikurssejani käynyt Turo Valavaara oli minun apuohjaajana ja kertoi palautteena kurssin päätteeksi, että kurssi oli sisällöltään ja rakenteeltaan paljon parempi kuin se ensimmäinen pitämäni. Hoksasin välittömästi, että osasyy tähän on, että olen kehittynyt kouluttajana.
Toinen mielenkiintoinen juttu on, että pääsin työn puolesta opettamaan kiipeilyä ensimmäistä kertaa minua kokeneempien kouluttajien kanssa. Ensin Humanistisessa ammattikorkeakoulussa Jussi Muittarin ja Eeva Mäkelän seurassa ja viime viikolla Fredrik Aspön apuohjaajana räätälöidyllä kurssi- ja opastusviikolla Pohjois-Norjassa.
Nämä kokemukset yhdessä saivat minut peilaamaan omaa kehityskaarta kouluttajana ja erityisesti sitä, mitä olen joutunut itse opettelemaan ja oivaltamaan kalliokiipeilykouluttajan työstä.
Pureudun ensin hieman siihen, miksi oman ammattitaidon kehittäminen on ollut minulle niin ajankohtaista viimeisen kolmen vuoden aikana ja sitten kerron miten päädyin ammentamaan oppeja vuoristo-oppailta.
Kalliokiipeilykouluttajakoulutus; näkökulmat
Suomen kiipeilyliiton (SKIL) kalliokiipeilykouluttajaksi valmistava koulutus ei anna eväitä kahteen minun mielestä tärkeimpään ammattimaisen kiipeilykouluttajan taitoon: luoda turvallinen oppimisympäristö kurssilaisille ja miten asioita kannattaa opettaa kurssilaisen yksilölliset tavoitteet huomioiden. Koulutus ei anna työkaluja opettaa. Näkemykseni pohjautuu koulutustaustaani sekä työhön kiipeilyn sekä opettamisen parissa.
Pitäisikö SKIL:n kalliokiipeilijäkouluttajan koulutuksen kattaa nämä edellä mainitut asiat? Siihen en osaa vastata. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta koulutusputki ei alunperin ole tähdännyt kaupallisten toimijoiden kouluttamiseen vaan se on pitkälti vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhdistystoimintaa, joka kouluttaa seuratoimijoita. Rennosta (tai epäasiallisesta, you decide) kouluttamisotteesta kertoo esimerkiksi se, että kalliokiipeilykouluttajakurssilla ohjaaja luennoi kerran alushoususillaan ja loppukokeessa yksi koerastin vastaanottajista joi väkeviä evaluoinnin aikana. Tarjosi toki minullekin, mikä oli ystävällistä, mutta ei ammattimaista.
Myöskään SKIL:n kurssimateriaalit eivät palvele tarkoitustaan minun kursseilla, mikä on todella harmillista. Tänä päivänä kurssimateriaalien on oltava sähköisessä muodossa, suomeksi ja englanniksi ja mieluiten vielä videoina. Materiaalit eivät myöskään sisällöllisesti vastaa sitä mitä opetan kurssilla. Käytän siis kurssittaessa omia materiaaleja, videoin kurssilaisten tekemiä harjoituksia ja jaan tarvittaessa videoita Youtubesta. Suomenkielisestä kirjallisesta opetusmateriaalista kiinnostuneelle suosittelen Saku Korosuon kirjaa Suomalainen Kiipeilyopas.
Kaupalliset toimijat ovat todennäköisesti tällä hetkellä kerhotoimintaa merkittävämpi ja suurempi kiipeilykursseja järjestävä taho, joten kysyntä ammattimaiselle kouluttajakoulutukselle on olemassa. Kuka tai mikä taho tähän kysyntään vastaa tulevaisuudessa on mielestäni mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi.
Kysymys, jota pohdin paljon valmistuttuani on, miten voin kehittää ammattitaitoani kouluttajana Suomessa?
Sattumien kautta vuoristo-oppaiden oppiin
Tämä kulkemani polku oli alunperin sattumien summa, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna käy äärimmäisen hyvin järkeen. Kun aloitin kiipeilykurssien pitämisen ammattimaisemmin oman yrityksen kautta, minulle tärkein tietotaidollinen kehittymisen paikka oli pelastustekniikat, erityisesti multipitch-reiteillä. Olen opetellut köysitekniikoita ohjatusti Amerikassa ja Suomen kiipeilyliiton ohjaajakoulutuksissa, mutta tärkeimmät oivallukset aiheeseen sain Petter Reuterin multipitch-pelastautumiskurssilta.
Petterin kurssilla pääsin konkreettisesti itse kokemaan miten asiakkaan (eli tässä tapauksessa minun eli kiipeilijän ja kouluttajan) tavoitteet huomioidaan yksilöllisesti. Vaikka kurssikaverini teki pelastusjuttuja ensimmäistä kertaa ja minulle asiat olivat osin tuttuja, me molemmat opimme juuri ne asiat mitä varten kurssille tulimme. Lisäksi Petterin tapa jäsentää onnettomuustilanteita opetti minulle ehkä jopa enemmän kuin varsinaiset pelastustekniikat, jotka hän meille opetti.
Vastaavia oivalluksia olen kokenut Jussi Muittarin, Fredrik Aspön ja Tiina Merikosken opissa vapaalasku-, jäätikkö, ja alppikiipeilykursseilla viimeisten kahden vuoden aikana. Kursseilla olemme käyneet läpi muunmuassa turvallisuusajattelun perusteita ja simuloineet onnettomuustilanteita. Äärimmäisen arvokkaita kokemuksia minulle ovat olleet myös tilanteet, joissa kurssin alussa tunnistetut riskit ovat realisoituneet jollain tapaa ja olen päässyt seuraamaan miten tällaisia tilanteita johdetaan. Esimerkkinä tästä nyt vaikkapa kurssilaisen tippuminen railoon, mikä on kurssitilanteessa käsittääkseni melko harvinaista.
Viime viikolla Fredrikin ja Matin kanssa juttelimme monesti kiipeilypäivien aikana siitä, mitä tuleman pitää ja millaisia riskejä toimintaamme liittyy. Avoin ja mutkaton kommunikaatio porukan kesken sekä vaaratilanteiden tunnistaminen ja sanottaminen ääneen päivän aikana on yksi arvokkaimmista jutuista, mitä opin tuon viikon aikana. Esimerkkinä tästä tilanne laskeutumisankkurilta. Toisen porukan ständi oli rigattuna niin, että 120 dyneema-slingi kulki suoraan molempien laskeutumisrenkaiden läpi American death triangle -tyyliin. “So we need to rappel from these rings and when we pull the rope…”
Tänä kesänä ensimmäistä kertaa myös “vanhemmat” kollegani ovat kysyneet minulta miten minä jonkun asian opettaisin ja antaneet minun hoitaa opetuskokonaisuuksia omatoimisesti. Oivalsin kahden viimeisimmän apuohjauskeikan aikana, että tällainen toisen kollegan osoittama luottamus minun taitoihin on itse asiassa parasta palautetta mitä minä olen toiselta kouluttajalta saanut.
Tärkein työkalu on kysymys miksi
Norjassa liikkuessani olen oppinut, että vuoristo-oppaat tekevät ja opettavat asioita hyvinkin eri tavoilla. Yksi syy tähän kenties on, että vuoristo-opaskoulut opettavat asioita eri tavalla Norjassa ja Ruotsissa. Huomionarvoinen kysymys ei mielestäni kuitenkaan ole se, mitä joku koulu tai kouluttaja opettaa vaan miksi.
Tässä siis sinulle työkalu kouluttajien terrorisointiin (vitsi vitsi): jos sinulle opetetaan kurssilla jotain ja selitys valitulle metodille on “koska näin koulu opettaa” – Dig deeper! Ammattitaitoinen kouluttaja osaa perustella sinulle muutakin ja todennäköisesti innostuu vielä keskustelemaan kanssasi aiheesta.
Jos sinä haaveilet kiipeilyohjaajan tai kalliokiipeilykouluttajan työstä ja haluat kehittää omaa ammattitaitoasi, ota rohkeasti yhteyttä ammatikseen työtä tekeviin kalliokiipeilykouluttajiin ja IFMGA vuoristo-oppaisiin. Pyydä päästä apuohjaamaan kurssille tai opastukselle. Vuoristo-oppaiden seurassa pääset parhaiten kiinni siitä mitä on ammattimainen kalliokiipeilykouluttajan työ.
Kesäiset terveiset Norjasta,
Emma
___
Kuvista kiitos Matti Olkkoselle ja Fredrik Aspölle.
Jos haluat nähdä miltä meidän kiipeilypäivä näyttää Eidetindenillä, pääset tästä videoon.
