Opettavainen, mutta raskas tieni Kalliokiipeilykouluttajaksi

Viikko sitten sunnuntaina palasin kotiin RCI-kokeesta eli Suomen kiipeilyliiton (SKIL) ohjaajakoulutusputken viimeisestä vaiheesta. Sen sijaa, että olisin kutsunut kaverini oluelle juhlistamaan RCI-kokeen läpäisyä, makasin poikakaverini kainalossa ja itkin helpotuksesta.

Olen onnellinen, että menin kokeeseen ja vieläpä suoritin kokeen hyväksytysti. Sehän on todella siisti juttu. Mutta päällimmäisenä tuntemuksena kokeen jälkeen oli kuitenkin helpotus siitä, että 2014 aloittamani koulutusputki oli viimeinkin ohi. Aloin pohtia, miksi RCI:ksi kouluttautuminen on ollut nimen omaan henkisesti vaikea prosessi minulle.

DSC03933
Kuvat Dolomiiteilta KKK3-kurssimoduulilta. Vasemmalla Tre Cime.
emu-1
Vuorimaisemia matkalla Paternkofelille.

 

Viikonlopun mittainen RCI-koe on kalliokiipeilykouluttajaputken (KKK/RCI, rock climbing instructor) kulminaatiopiste, jonka aikana testataan kurssilaisen taitoja koko koulutusohjelman ajalta.

Osallistuakseen kokeeseen kurssilaisen on ensin suoritettava kaksi koulutustasoa: köysitoiminnanohjaaja (KTO) ja kiipeilyohjaaja (KO). Molemmat koulutukset sisältävät kaksi kurssiviikonloppua sekä koeviikonlopun. Tämän jälkeen jatketaan kalliokiipeilykouluttaja-tasolle (KKK), joka koostuu itsenäisestä jääkiipeilyohjaajamoduulista (JKO/KKK1) Korouomalla, kurssiviikonlopusta Olhavalla (KKK2) ja kahden viikon kurssijaksosta Dolomiiteilla (KKK3). Jokaista kurssimoduulia varten päivitetään log book:a, jolla osoitetaan riittävä kiipeilytaso ja että kurssien välissä on tehty riittävästi ohjauksia kiipeilykursseilla.

DSC03948
Mitä seuraavaksi tehdään?
DSC03952
Valmistaudun viemään Samia ja kouluttajaamme Mikkoa running belay -tekniikalla Paternkofelin huippuharjannetta.
DSC03961
Harjannekiipeilyä.

Koulutuksen haastavin osuus minulle on alusta saakka ollut uskaltaa osallistua. Koulutusputken maine “kovien kiipeilijä-äijien kerhona” ja aikaisempien kurssilaisten kokemukset kurssilta herättivät minussa epäröintiä ja välillä ihan pelkoakin. Odotin koeviikonloppua kauhunsekaisin tuntein. Siitäkin huolimatta, että pärjäsin kursseilla mielestäni hyvin ja koin hallitsevani kurssilla oppimani asiat. Tiedän itseäni paljon vahvempia ja osaavampia kiipeilijöitä, jotka eivät ole läpäisseet RCI-koetta. Jopa kokonaisia kursseja on hyllytetty.

Koin olevani riittävän hyvä kiipeilijä, kun aloitin KO-vaiheen. Olin kiivennyt tuolloin neljä vuotta. KO1:n kiipeilykokeessa Helsingin Kiipeilykeskuksessa minua kuitenkin jännitti kiivetä 6a:n reittejä kouluttajien seuratessa suoritustani. Vaikka kiipeily ei ollut minulle fyysisesti kovinkaan haastavaa, koin oloni epävarmaksi. Miksi olen varma ja sinut oman kiipeilyni suhteen, mutta koetilanteessa jännitän itselleni helpon reitin kiipeämistä?

Tykkään olla oikeassa. Ensikosketuksen kiipeilyyn sain yliopistokurssilta Oregonista ja siitä lähtien olen halunnut, että kiipeilyosaaamiseni perustuu tietoon ja faktoihin. Olen halunnut opetella asiat hyvin ja ollut kiinnostunut siitä miksi minun pitää tehdä asioita tietyllä tavalla. Pohja kiipeilyyni on ollut opiskelemaani teoriaan perustuvaa ja siten olen kokenut, että teen asiat oikein.

DSC03860
Köysitekniikoita.

 

DSC03876
Kiipeilypäivät olivat todella hauskoja.

Kursseilla huomasin tekeväni asioita eri tavalla kuin SKIL:n kouluttajat ohjeistavat. Tässä muutama esimerkki.

Pujotan köyden valjaisiin alhaalta ylös eli jalkalenkki ensin ja vyötärölenkki sitten. SKIL:n linja on, että pujottaminen etenee ylhäältä alas,  koska se on perustellusti turvallisempaa ja niin kuuluu opettaa kaikilla SKIL:n alaisilla kursseilla.

En hallitse kurssisanastoa riittävän hyvin suomeksi. Opin kiipeilyn englannin kielellä ja varsinkin kurssitilanteissa minä en meinannut muistaa oikeita käännöksiä. Sain huomautuksia englanninkielisistä lipsahduksista kurssin loppumetreillä saakka.

Käytän varmistuslaitteena lähes aina grigri:ä. SKIL:n kouluttaja opetti minulle, että grigri:ä ei saa käyttää, jos varmistaa liidaavaa kaveria trädivarmisteisella reitillä. Olin todella hämmentynyt, koska olin aina käyttänyt grigri:ä myös trädireiteillä.

Koilaan köyden lähes poikkeuksetta vyyhdille ns. speed coil -tekniikalla. Kouluttaja ihmetteli, että miksi vyyhdän köyden niin raskaalla tavalla.

DSC03910
Vuoristo-opas Sami demoaa meille short rope -tekniikkaa.

Pikkuhiljaa aloin kyseenalaistaa omaa osaamistani, mistä seurasi ankaraa itsekritiikkiä ja turhautumista. Jos en osaa kiinnittää köyttä oikein valjaisiin tai valita oikeaa varmistuslaitetta, mitä kaikkea muuta mahdankaan tehdä väärin?

Kurssilla epäröintini näkyi siinä, että olin välillä todella hidas. Koin hankalaksi valita toimintatavan; teenkö niin kuin olen tottunut tekemään vai niin kuin kouluttajat odottavat minun tekevän? Odottavatko he, että toimin niin kuin HE ovat opettaneet vai niin kuin MINÄ tekisin?

Palaute on ensiarvoisen tärkeää oppimisen näkökulmasta. Jostain syystä palautteen vastaanottaminen omaan kiipeilyyni liittyen oli minulle todella vaikeaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö osaisi ottaa palautetta vastaan. Mutta aina se ei ole helppoa.  Minua ärsytti suunnattomasti se, että en osannut asiaa, joka minun olisi mielestäni pitänyt osata ja sain siitä palautetta kouluttajilta.

Kurssilla turhauduin itseeni, välillä kouluttajiin. Onko turhautuminen merkki siitä, että en sittenkään osaa ottaa vastaan palautetta? Vai onko se sitä, että en sittenkään osaa asioita, joita luulin osaavani?

Kaikki kysymykset kulminoituivat mielessäni lopulta tähän: Olenko niin hyvä kiipeilijä kuin luulen olevani?

Kiipilyvuosia minulla on nyt takana kuusi. Kuusi vuotta on aika vähän kun kyseessä on kokonisvaltaisten kiipeilytekniikoiden hallitseminen sekä sujuva eteneminen erilaisilla kalliopinnoilla, lumella ja jäällä vaihtelevissa olosuhteissa. Se, että kurssilla arvostelun kohteena oli kiipeily, tavallaan siis minun elämäni, oli yllättävän vaikeaa minulle.

Toisaalta asetin ehkä riman itse liian korkealle ja odotin itseltäni liikaa. Vaikka menin kurssille oppimaan asioita, en odottanut, että kyseenalaistaisin kiipeilyn perusasioita.

emu-3
Großglockner on Itävallan korkein vuori ja pilven peitossa koko päivän. Katsoimme kuvasta jälkikäteen, että kiipeämämme harjanne on todella hieno.
emu-6
Nousun kirkkain hetki.
emu-4
Samppa on liekeissä.
emu-5
Karva on liekeissä. Minä ja Tiina…? Oltiin mekin. 🙂

Koulutusputki on tarjonnut minulle  viimeisen kolmen vuoden aikana monta arvioinnin paikkaa; miksi teen niin kuin teen? Miksi teen henkilökohtaisessa kiipeilyssäni toisin kuin opetan kurssilla?

Koulutusputki on opettanut minulle miten SKIL haluaa asiat opetettavan. Olen oppinut kouluttajilta todella paljon ja olen siitä kiitollinen. Samalla olen kuitenkin oppinut, että hyviä tapoja toimia on muitakin. Kurssikavereiden kanssa vietetyt kiipeilypäivät ja illanvietot ovat myös tarjonneet rajapintoja oppimiselle. Huomasin, että me kurssilaisetkin teemme monia asioita eri tavalla: Sami, Tiina, Samppa ja Sami – opin teiltä paljon, kiitos!

Lähdin kurssille 2014 ajatellen, että olen hyvä kiipeilemään ja osaan kiipeilyyn liittyvät asiat hyvin. Kuitenkin kurssien aikana opitut uudet asiat sekä saamani palaute että kritiikki aiheuttivat pitkän itsetutkiskelun. Aloin kyseenalaistaa osaamistani ja tapojani toimia, mikä varmasti on juurikin se juttu, mikä tekee minusta pikkuisen paremman kouluttajan tänä päivänä. Kurssin sivutuotteena opin asioita itsestäni ja minusta tuli ehkä himpun verran parempi kiipeilijäkin.

Tätä Dolomiiteilla käyttämääni ankkuria ei löydy SKIL:n kurssimonisteesta. Todellisuus ei aina vastaa sitä mitä kurssilla opetetaan.

Jos haluat tutustua koulutukseen, kurkkaa Suomen kiipeilyliiton sivuja kohdasta Ohjaaja- ja kouluttajakoulutus.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s