180 astetta ympäri

Näpytän blogia pakun takakontissa Bohuslänissä, etelä-Ruotsin kiipeilymekassa. On toisen tarinan aika: miten päädyin töihin Tampereen kiipeilykeskukseen.

Aloittaessani hallintotieteen opinnot Tampereen yliopistossa 2007 elämäni päämäärä oli menestyä työelämässä, luoda ura. Ura kulminoituisi unelmatyöhön, joka mahdollistaisi minulle ylellisen elämän. Haaveilin arvokkaista merkkivaatteisita, hienoista ravintolaillallisista ja design-huonekaluilla kauniisti sisustetusta kodista. Kuvittelin, että hieno titteli, nousujohteinen ura ja sen myötä saavutettu vauraus tekisi minut onnelliseksi.

Viisi vuotta ahersin koulun penkillä kyseenalaistamatta kertaakaan päämäärääni. Iltaisin valahdin uupuneena sohvalle. Ahkeruudella oli kääntöpuoli. Koko elämäni pyöri suoriutumisen ympärillä. Lopulta minulla ei ollut aikaa edes itselleni tärkeille harrastuksille. Suoritin, suoritin, suoritin.

Viimeisenä opiskeluvuotenani muutin Eugeneen opiskelemaan. Vaihtovuosi käänsi kelkkaa 180 astetta ympäri.

SONY DSC
Kämppisten lepohetki Kustavissa. Kuva: Lea

Oregonissa asuessani tutustuin nuoriin aikuisiin, jotka valitsivat työn, joka mahdollisti heille aktiivisen, urheilullisen elämäntavan. He elivät harrastusten ehdoilla. Minä olin toiminut aina päinvastoin. Elin arkea työn ehdoilla. Silmäni rävähtivät auki ensimmäistä kertaa.

Käsitykseni kauneudesta muuttui. Minä, huoliteltu kaupunkilaistyttö, muutuin, jos nyt en ihan metsänpeikoksi, niin melkein. Uusien vaatteiden ostaminen silkasta ostamisen ilosta ei enää tuottanut minulle mielihyvää. Luovuin meikeistäni yksi kerrallaan, vain ripsiväri jäi. Lopetin hiusten värjäämisen, ensin taloudellisista syistä, myöhemmin en enää keksinyt syytä miksi värjäisin. Huomasin, että onnellisuuteni olikin kiinni jostain ihan muusta.

 

2012. Kämppisten kanssa iltajuoksulla Mt. Pisgahilla, Eugenessa.

Lopulta ura muuttui kirosanaksi. Vaihtovuoden aikana opin arvostamaan muita asioita elämässäni ja samalla aloin kyseenalaistaa urasuunnitelmiani. Samoihin aikoihin kiipeilystä muodostui minulle tärkeä harrastus. Lähdin mieluummin metsään telttailemaan ja kiipeilemään, kuin pänttäämään yliopistolle. Jo vaihtovuoden lopulla aloin pohtia haluanko edes työllistyä oman alani töihin.

Pelkäsin pitkään, mitä muut ajattelevat. Että läheiseni ympärilläni eivät hyväksyisi tai ymmärtäisi valintaani luopua urahaaveistani harrastuksen ja vapauden vuoksi. “Kiipeilyn? Oletko Emma hullu?” Pelkäsin katuvani valintaani myöhemmin. Tuottavani pettymyksen vanhemmilleni, jotka kannustivat minua toteuttamaan urasuunnitelmani. Pelkäsin myös talouteni puolesta; miten kävisi eläkkeeni tai haaveeni ostaa oma asunto. Pohdin valintoja milloin ystävieni ja milloin perheeni kanssa.

Autoon minulla on varaa. Sielläkin voi asua. Kuva: Katja

Äitini sanoi minulle erään keskustelun päätteeksi: “Emma, sinä et ikinä tule olemaan onnellinen perinteisessä kasista neljään työssä. Ehkä sinun on aika hyväksyä se ja miettiä muita vaihtoehtoja.”

Toisen silmiä avaavan keskustelun urasta kävin henkilöstökoordinaattorin kanssa Baronassa. Keskustelimme tovin tavoitteistani ja siitä, mitä haluaisin työkseni tehdä. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta myönsin, että en halua tehdä 40 tuntista työviikkoa ja haluan mahdollisuuden pitää palkattomia lomia. Mietin samalla, että yksikään työnantaja ei palkkaisi minua näillä ehdoilla.

Lopuksi henkilöstökoordinaattori sanoi, mitä minun piti kuulla:

“Saanko sanoa rehellisesti. Kuulostaa siltä, että et oikeasti halua sitä oman alan työtä ja uraa. Ja pelkäät sitä mitä muut ajattelevat.”

Lähdin tapaamisesta huojentuneena. Hän oli oikeassa. Mutta mitä sitten haluan?

Tärkeimmät kriteerit unelmatyölle kirkastuivat kiipeilyreissujen aikana: mielekkyys ja joustavuus.

Mielekkyys, jotta jaksan tehdä työtä päivästä toiseen. Joustavuus, jotta työstä pääsee pois silloin kun haluan olla kiipeilemässä. Mutta kuka työnantaja haluaa minun työpanokseni?

DSC_0077.jpg
Täällä asuu kiipeilijöitä. Kuva: Niina/khisum.blogspot.fi

2014 kävin tärkeän keskustelun Tampereen kiipeilykeskuksen yrittäjän Janne Sieväsen kanssa. Olin jo kerran aikaisemminkin hakenut TK:lle töihin. Kerroin, että haluan tehdä kiipeilystä itselleni työn. Olin valmis tekemään ahkerasti töitä ansaitakseni ajoittaiset kuukausien mittaiset vapaat. Neuvottelimme sopimuksen ja niin aloitin urani TK:lla tekemällä freelancerina ryhmänohjauksia ja satunnaisia tiskivuoroja.

Lopulta 2015 kotiuduin takaisin Tampereelle ja sain vakituisen työn TK:lta. Minun unelmatyöni, joka mahdollistaa elämäntapani kiipeilijänä.

Työpäiväni kiipeilykeskuksessa on hyvin rutiininomainen: asiakaspalvelua, ylläpitosiivousta ja satunnaisia toimistohommia. Työn mielekkyys tulee asiakkaista. On mukavaa olla töissä paikassa jonne asiakas tulee hymyssä suin ja josta asiakas lähtee vielä isompi hymy kasvoillaan. Ja tietenkin siitä, että pääsen itse vaikuttamaan rakkaan lajin harrastusmahdollisuuteen Tampereella.

Toisinaan imurin varteen tarttuminen kyllästyttää. Silloin muistutan itseäni matkasta, joka minun piti kulkea päästäkseni tähän. Mitä jos olisin valinnut toisin. Ajatuskin puistattaa. Ajoittaiset kyllästymisen tunteet ovat pieni hinta siitä mitä saan vastineeksi.

Aurinkoista viikonvaihdetta sinulle ja nähdään TK:lla.

IMG-20170312-WA0000
Uskalletaan yhdessä, vaikka muut ajattelis mitä.
Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s