”Kai toi kiipeily on sulle helppoa, kun sä et pelkää.”

”Etkö sä pelkää?”

Olen pakittanut tänä kesänä monta kertaa, koska en uskaltanut mennä eteenpäin. Minua pelotti.

Pelko on luonnollinen osa elämää ja kiipeilyä. Myös minun elämääni.

Pelkoa voi kuitenkin hallita. En välttämättä kykene suoriutumaan fyysisesti kaikista kiipeilyyn liittyvistä haasteista, mutta en anna pelon estää minua yrittämästä. Sivustakatsojille se ehkä näyttäytyy pelottomuutena.

Kerron teille nyt miten minä hallitsen pelkoani.

Olen oppinut lapsena äidiltäni kolme tärkeää asiaa, jotka helpottavat pelkojen hallinnassa.

Yksi. Me luomme todellisuutta puheellamme. Me puhumme toisillemme, kuvailemme asioita ja tapahtumia. Mielikuvista tulee todellisuutta. Jos sanon, että reitti on pelottava, siitä tulee pelottava.

Kaksi. Lahjakkuus ei ole synnynnäistä. Lahjakkuus on sitä, että tekee aivan järjettömän määrän työtä ja lopulta tulee taitavaksi. Taitoa pidetään yllä harjoittelemalla. Pelon hallinta on taito siinä missä kiipeilykin. Kiipeilemään oppii kiipeilemällä. Pelkoa oppii hallitsemaan…

Kolme. Mene pelkoa kohti. Aina kun kohtaan jotain, mikä minua pelottaa, menen sitä kohti. Kun tutustun pelkoon paremmin, se ei yleensä olekaan niin pelottava.

Minulla on aivot. Sinullakin on aivot. Aivoilla voi analysoida asioita. Tunnistan erilaiset pelot ja käsittelen niitä. Sitten juttelen niistä ystävieni kanssa.

Jaan omat pelkoni yksinkertaisesti kahteen. Näin voin käsitellä niitä vielä silloinkin, kun veri on paennut aivoista lihaksiin työtä tekemään ja päätöksiä pitää tehdä nopeasti reitillä.

On järkevät pelot ja on turhat pelot.

Järkevät pelot ovat niitä, jotka pitävät minut hengissä. Niitä kuuntelen. Järkevä pelko on järkevä, koska se on seurausta todellisesta vaarasta tai liian suuresta riskistä.

Turha pelko tulee osata erottaa järkevästä pelosta. Turhat pelot ovat nimensä mukaisesti turhia, joten en anna niiden vaikuttaa kiipeilyyni. Hallitsen niitä.

Aivan ensimmäisenä selvitän itselleni mistä pelko johtuu. Onko pelko järkevä vai turha?

Tässä yleisimmät turhat pelot joita kohtaan sekä keinoni niiden hallitsemiseksi.

Minua pelottaa itse reitti. Olen pelännyt reiteille lähtemistä aivan suotta, koska olen kuullut reitistä pelkopuhetta. Reiteistä puhutaan ja puheesta tulee todellisuutta. Reiteistä tehdään mörköjä. Tähän minulla on kaksi ratkaisua. Ensinnäkin, menen itse katsomaan mitä pelottavaa reitillä on. Ihmiset ovat yllättävän usein väärässä. Toiseksi, en kiipeile ihmisten kanssa, jotka pelottelevat reiteillä.

Negatiivinen ajattelu ryhmässä luo pelkoja. Me osaamme olla todella negatiivisia. Sataa, tuulee, on kylmä, on kosteaa, ei huvita, on nälkä ja jano, sattuu sormiin, sattuu varpaisiin, ei ole nahkaa jäljellä ja tämä on viides päivä putkeen. Negatiivisuus aiheuttaa pelkoa. Huonoina päivinä jään kotiin. Jää sinäkin. Ei pilata muiden päivää.

Pelkään tippua. Ensin selvitän miksi tippuminen pelottaa. Onko reitillä huonot varmistukset, hylly, tontti, släbi tai terävä reuna? Jos voin tippua turvallisesti, teen sen niin monta kertaa, että pelko menee pois. Jos en keksi turvallista tapaa kohdata pelkoa, pakitan. Näin tein tänä kesänä muunmuassa reiteillä Hypernova Pärkänvuoressa, Hægar Nissedalissa ja Halvmånerisset Baugenilla.

Pelkään, etten osaa varmistaa reittiä turvallisesti koska reitti näyttää vaikeasti varmistettavalta tai topo sanoo niin. Otan varuiksi muutaman ylimääräisen varmistuksen mukaan ja menen katsomaan olenko väärässä. Topoissa on virheitä.

Minua pelottaa, että en pääse reittiä. Tämä on ehkä kaikkein turhin pelko Suomessa. Jos en pääse reittiä, voin vetää varmistuksesta itseni vaikean kohdan ohi, laskeutua hakemaan kamat pois tai pakittaa varmistuksesta. Kaveritkin auttavat mua mielellään.

Olen teknonnut alaspäin enemmän kuin ylöspäin.

Minua pelottaa, että epäonnistun. Ja nolottaa! Hölmö Emma, mitä sinä nyt semmosta pelkäät mikä ei ole tapahtunutkaan vielä.

Epäonnistuminen on välttämätöntä, jotta kehityn.

Pelkään, mitä toiset kiipeilijät ajattelevat minusta tai tavastani kiivetä. Tämä on kinkkinen. Toisten ihmisten seurassa tulen araksi. Ratkaisu on kuitenkin helppo, valitsen kiipeilykaverikseni ihmisiä, joiden seurassa minun on hyvä olla.

Nämä ovat minun keinoni. Yleensä ne toimivat. Opettele tunnistamaan sinun turhat pelot. Älä anna turhien pelkojen estää itseäsi lähtemästä reitille ja nauttimasta kiipeilystä.

Nautinnoista puheen ollen… nauttikaahan syksyn viimeisistä kitkoista. Kohta meinaan draikataan sateessa.

——–

Liitteenä pelkopuhetta.

“Tuohon ei saa yhtään hyvää varmistusta ekaan viiteen metriin” (Kanto 6-, Havukallio) Sain varmistuksen.

“Tosta se meinas tulla tonttiin. Tosta jos pannutat, niin tuut hyllylle.” (Vankkuri 5, Hopiavuori) Tipuin, mutta en hyllylle enkä tonttiin.

“Se reitti on todella vaikea. Sekään ei päässyt sitä.” (Miehuuskoe 6c, Olhava) Tää on varmaan helpompi mulle, koska olen lyhyt nainen.

“Siinä on tosi vaikea ja pelottava loppuboulderi.” (Säkkipilli 6-, Kustavi) Tämän ovat varmasti kaikki kuulleet. Mielestäni turhaa pelottelua.

Tuolta ylhäältä ottaa hirveet lennot, jos mokaa. Ja sormi menee. Kruksissa on tosi vaikea, terävä sormilukko” (Dead ringers 7-, Hopiavuori) Laitoin kyseisestä sormilukosta #0.2 ja kiipesin toppiin. Ennen toppausta laitoin vielä yhden piissin, koska muistin, että tältä reitiltä kaikki ottaa lennot.

“Se on sitten todella vaikea kutonen. Sekään ei päässyt sitä saittina”. (Stone Temple Pilot 6, Bohuslän) Kuusi kiipeilijää varoitti minua tästä reitistä. Miksi kukaan ei sanonut, että tämä on hienoin reitti ikinä!

“Siellä on tosi ilmavat pulttivälit. Tulee tonttiin, hyllylle tai ainakin ottaa kunnon lennot.” (Rämön vanha puoli, kaikki reitit) Olen ottanut kaikki mahdolliset pelottavat lennot ja tippunut tonttiin ennen ekaa klippiä. Varmistukset on siellä missä pitää.